Kirjoitukseni tarkoitus on nostaa esiin ajatus vanhakantaisesta ajatuksesta – siltä se ainakin tuntuu, kun seuraa nykykeskustelua ja kirjoituksia – nimeltään yhteisöllisyys tai tarkemmin ilmaistuna yhteinen etu. Vuonna 2016 tuntuu olevan vallallaan ajatus kansallisesta edusta, joka ajaa kaiken muun edelle Euroopassa ja EU:ssa. Enää ei muistella ylikansallisuutta tai ylikansallista etua integraatiossa kuten Monnet’a, Schumania tai Adenaueria, vaan tänään ovat huudossa kovassa ahtaasti kansallisesti ajattelevat poliitikot ja yhteiskunnat, jotka näkevät juuri sen mitä on välittömässä läheisyydessä. Täten nämä yllämainitut toimijat hylkäävät yhteisöllisyyden, yhteisen edun nopealle tyydytykselle, koska kuin sokeri, niin myös kansallisten etujen ajaminen antaa lyhyen kylläisyyden tunteen. Tätä kylläisyyden tunnetta voidaan pitää yllä vain lisäämällä annosta jatkuvasti. Annosten kasvaessa myös tulostan ja kylläisyyden tunteen vaade nousee. Enää ei vannota hitaan hiilihydraatin nimeen (ruisleipä/ ylikansallisuus integraatiossa), vaan nopeaa poukkoilevaa politiikkaa kuin sokerihumalan vallassa.
Yhteisöllisyys ei näytä vastaavan ajan vaateisiin eli nopeaan etujen tavoittelemiseen, vaan se on pitkäjänteistä, arkista työtä pienten eleiden ja tekojen kautta. EU ja Eurooppa on tilkkutäkki erilaisia valtioita, jossa pienten tekojen avulla voidaan edetä kestävästi eteenpäin. Tilkkutäkistä on mahdollista muodostaa yksi kokonaisuus, jossa valtiot tukevat toisiaan globaalien haasteiden edessä. Tämä yhdistyminen vaatii tekoja ja pitkäjänteisyyttä ja avointa katsetta uus-vanhoille ajatuksille ja malleille. Delors, Kohl tai d’Estang eivät vielä ole menneisyyden edustajia. Olisiko aika ajatella jotakin uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä Euroopalle?
Kirjoittaja on Euroklubin varapuheenjohtaja